Minjan luona grillaamassa

Einolla on oikea polkupyörä

Soodaa niin paljon kuin hotsittaa

Tänään elämänlaatu hyppäsi aimo askelen eteenpäin. Ostimme soodavesikoneen. Nyt on porailevaa vettä aina tarjolla. Kone on sen verran hyvä, että kuplia saa vaikka enemmän kuin mitä on piikikkäimmässä vissyssä.

Kun koneen on ostanut, soodavesi on aika halpaa. Yhdellä patruunalla valmistaa 60 litraa sihijuomaa. Patruunan täyttö maksaa yhdeksän euroa. Go Soda Go!

Tätä on odotettu - Mikon kiskan ovi on auki

Vauhtia ja vaaratilanteita

Nuolipuistossa Eino kyyditti Minjaa ja Minja lauloi.

Mustasaaressa

Maalijuoksu

Taas asemalla

Tultiin vetäsemään illallinen aseman pystybaariin. Tunnelma on kohillaan, koska junia on mahdottomasti. Ja ruoka on tietysti hyvää. Suosittelen Konnarin eväät annosta.

Lättähattu

Tallinnan kuva 2

Päivä Tallinnassa

Stilisoimattomia kännykkään kirjoitettuja merkintöjä päivän varrelta:

Lähden aamulla kohti Tallinnaa. Aurinko paistaa, horisontista kohoilevat kumpupilvet korostavat taivaan sinisyyttä. Sataman läheisyydessä touhutaan kaikenlaista tärkeää. Kolme pientä luotsia ohjaavat mammuttimaista M/S Lieselotte -rahtialusta kohti satamaa.

Laivat ovat muuttuneet joltisenkin verran Neuvosto-Viron aikaisista aluksista. Niin ovat ihmisetkin. Toiaalta matkustajalauttojen öljyn ja metallin haju on ollut aina sama. Pidän siitä hajusta. Muistan sen leijaillen nenääni jo 70-luvun pikkuruisilla ruotsinlaivoillla ja 80-luvun interrailien Välimeren rähjäisillä lautoilla.

Meriaamiainen on pettymys. Tallinkilla ei ole seisovaa pöytää. Joudun pulittamaan pahvilautasellisesta nakkeja ja munakasta sekä pahvikahvista kymmenen euroa eli perinteisen meriaamiaisen verran.

Lopetan aamiaisen murehtimisen. Sain sentään vatsani täyteen.

Tuulee sen verran, että laineet muuttuvat vaahtopäiksi ja lauttamme etenee kohoillen. Meri on äärettömän kaunis, vaikka aina alitajuisesti tietää. että pinnan alla vaanii vaara.

Satamaan saavuttuamme en kiirehdi pois laivasta. Minulla ei ole minnekään kiire. Lähden viimeisten joukossa passintarkastukseen, jossa ei ole takavuosien kireyttä.

Kävelen kaupunkia kohti. Otan pokkarikameran pienestä olkalausta ja innostun kuvaamaan. Kierrän laitakaupunkia, jossa on aika venäläinen meininki. Kuvaan kaupungin arpia. Ultramodernin arkkitehtuurin väliin jää vanhoja puutalon rähjiä. Kontrastit kiihottavat mielikuvitusta.

Sitten saavun vanhaan kaupunkiin. Etsin ravintolaa yli tunnin. Se on hauskaa. Runsauden pula. Tähtäimessäni on virolainen ravintola, mutta opas kehuu muita etnisiä ravintoloita niin, että meinaan langeta sushiin tai curryyn.

Kuvaan koko ajan kuin mielipuoli. Kuvatessa ihmiset jäävät hämmästelemään. mitä oikein tähtäilen. Otan kuvia viemäreistä, ränsistyneistä ikkunoista, lohjenneista rappauksista ja revenneistä puuovista.

helteisen vanhan kaupungin sokkeloiset kujat eksyttävät, mikä tuo ulkomailla olemisen fiilistä. Löydän vihdoin hyvän virolaisen ravintolan. Sitä kehuu myös opas. joten istun terassikatoksen alle palveltavaksi. Syön perinteisen porsaanpaistin kaalimuhennoksella. Sinappi on vahvaa, perhanan hyvää. Saarenmaan olut pökerryttää mukavasti, mutta kahvi tasoittaa olon.

Viro on yrittänyt deodoroida neuvostohajua hipiältään. Voimakeinona on muun muassa tasaverotus, joka on vaurastuttanut yritteliästä ja onnistuvaa kansan osaa. Tallinna onkin täynnä bling blingiä eli kiiltävää ja pröystäilevää luksusta. Kääntöpuolena kuitenkin ovat eläkeläiset ja vammaiset, jotka kerjävät tinakuppiin armopaloja katujen kulmissa.

Päivä alkaa kääntyä illaksi. Muurivahen norjalaisia villapaitoja kaupustelevat myyjät pistävät kojujaan kasaan. Aurinko paistaa jo viitosti. Jalat ovat väsyneet. Kävelen hissukseen satamaa kohti ja näppään pari kuvaa kauniista porttikongeista.

Syystä tai toisesta minulle puhutaan joka paikassa englantia. Pohdin asiaa ja tulen seuraavaan tulokseen: minun olkalaukkuni on todella pieni, se on mukavasti gay, sellaisia eivät suomalaiset, virolaiset tai venäläiset miehet pidä. Toinen vaihtoehto on, että virolaisia ottaa päähän suomen puhuminen ja he kommunikoivat mieluummin metropolien kielellä.

Istun laivan ylimällä kannella ja tuijotan horisonttia. Voimat eivät riitä muuhun. Tiira lentää satamanostureiden editse. Laskevan auringon kirkkaus koskee silmiä. Pieni tuulenviri vilvoittaa ja heiluttele shortsien paljastamia säärikarvoja. Tiira syöksyy mereen, plumps, ja sinkoaa sieltä ylös ilman saalista. Kohta korsteenista tuprahtaa musta savu ja Tallink kääntää kokkansa kohti Helsinkiä.

Että tämä yhdeksänkerroksinen purkki tutisee. Perä vaahtoaa ja vesi roiskuu ylös asti. Mutta vauhtikin on nopea. Kahdessa tunnissa Helsinkiin.
Ostan laivan supermarketista kuivattua lihaa, pikkuruisia gouda-juustoja ja lonkeron. Pidän oman piknikin laivan kannella ja ihmettelen auringoaskua.

On tämä aika ihmeellistä. Ihan niin kuin olisin käynyt ulkomalla.

Mandala

Tiibetiläisten buddhistimunkkien hiekka-mandala (ks. kuva) on värjätyllä hiekalla tehty teos, joka on yleensä ympyrän muotoinen. Se kuvaa maailmankaikkeutta.

Hiekka-mandala on suuritöinen projekti, joka hävitetään sen tekemisen jälkeen. Ensikuulemalta hiekka-mandala tuntuu pöljältä idealta.

Järkevät ihmiset hakkaavat kuvia kiveen. Graniittipatsaat jäävät ydinsodan tai tsunamin jälkeenkin vielä rottien ihasteltaviksi.

Järkevyyttä ja pöljyyttä pohdittuani olen tullut seuraavaan vertauskuvalliseen johtopäätökseen:

Elämisessään kukin voi keskittyä joko graniittipatsaan tai hiekka-mandalan tekemiseen.

Graniittipatsasta taltalla hakkaava elää sellaista elämää, josta riittää kerrottavaa ja rehvasteltavaa: uraa, työtä, voittoja ja saavutuksia - oman nimensä esille tuomista.

Hiekka-mandala puolestaan edustaa sitä elämää, josta ei jää paljon kerrottavaa, mutta se voi olla hyvin arvokasta sillä hetkellä kun elämää eletään. Saavutusten ja uran sijaan sellaisen elämän merkittävimpiä hetkiä voivat olla ymmärretyksitulemisen kokemus, päiväunet aterian jälkeen tai pienen lapsen pitäminen sylissä.

Graniittipatsaita arvostavalle on aivan turha yrittää selittää hiekka-mandalan mielekkyyttä, koska se on hänen mielestään haihattelua.

Menneistä ei jää muistoa,
eikä jää tulevistakaan -
mennyt on unohdettu,
ja tulevakin unohdetaan kerran.

Mikkelissä 2

mikkelissä

Matkalla Mikkeliin

Junia katsomassa

Minja täytti kolme vuotta

Olimme Minjan synttäreillä. Hauskaa piisasi. Minja on Einon parhaita kavereita. Onpa vielä kaukaista sukua. Ehkä viides serkku tai jotain sellaista.

Eino ja Kiikki tulivat kotiin

Vierashuone on valmis

Kiikki sai projektinsa valmiiksi. Loppuraskauden ankara pesänrakennusvietti on purkautunut energiana, jonka lopputuloksen näkee ylläolevasta kuvasta.

Kiikki ja Eino lähtivät tänään Lammille mökkeilemään. Minä jäin kotiin töitä tekemään. Täällä on aika tyhjää, minkä näkee ylläolevasta kuvasta.

Kiikki kokoaa Ikean palapeliä

Kävimme Ikeassa ostamassa sohvan. Kiikki otti kokoamisvastuun. Minä olen onneton palapeleissä. Kerrankin ostin Kiikille tuhannen palan palapelin ja hän kokosi sen yhdessä illassa. Minä istuin vieressä useaan otteeseen, mutta sain paikalleen ehkä kolme palaa.

Tämänpäiväisessä palapelissä on 68 metalli- ja puuosaa sekä 275 ruuvia ja nippeliä, joilla osat liitetään toisiinsa.

Pandapuisto on uudistunut

Pandis eli Pandapuisto on uudistunut. Puisto sijaitsee Pitäjänmäen ja Pajamäen rajalla. Pandapuisto on saanut nimensä siitä, että siellä on joskus muinoin ollut panda, jota vissiin kukaan ei ole nähnyt.

Uudistuneessa leikkipuistossa on proffessionaalit härvelit ja nykyaikainen mannermainen tunnelma.

Kyltti ilmoittaa, että Pandiksen nimi olisi mukamas Patterimäen puisto. Pthyi, mitä kotkotuksia. Pandis se on. Einokin sen tietää.