Rumpalimies

Ensimmäinen rulla Rolleiflexillä oli täynnä vauhtia ja vaaratilanteita. Täysin manuaalisen linnunpöntön kanssa liikkuminen kaupungilla tuntui hassulta. Varsinkin kun vähän väliä tarkastin valotusmittarilla lukemia (en siis normaalisti luule, että auringon paistovoima jotenkin vähenisi yhtäkkiä).

No joo, mutta Rolleiflex on loistokapine ihmisien kuvaamiseen koska kuvaa otettaessa sillä katsotaan alaspäin, ja se tekee kanssaeläjät rennomman oloisiksi. Kuvan henkilö oli kyllä ihan rento muutenkin.

Kotona filmin kehittäminen olikin sitten oma episodinsa. Menin pimeään ja avasin rullafilmin (joka on siis erilainen kuin tavallinen kinofilmi) ja hoksasin kehitysrullan tukkiutuessa, etten ole milloinkaan kehittänyt kotona rullafilmiä - ainoastaan kinofilmejä. Käsikopelolla avasin rullan ja sitten tutustuin pimeässä 120-malliseen filmiin, huomasin sormikopelolla että siinä oli mukana jotain paperia filmin lisäksi. Paperi oli tukkinut rullan. Päättelin että sitä ei survota rullaan, vaan jätetään pois. Itse asiassa paperia enemmän kuin filmiä. Tuli hiki. Separoin paperit ja filmit ja kokosin rullan uudestaan. Sitten purkki kiinni ja valot päälle. Ja ovi auki.

Mutta voi itkun litku. Unohdin rullaa kasatessani laittaa mustan hylsyn purkkiin, joka estää valon pääsyn purkin uumeniin, joten kahdestatoista kuvasta vain kolme onnistui. Tässä on yksi niistä.

Summa summarum. Yritys ja erehdys lienee paras oppi. Sitä oppia on saanut maistettua filmin kehittämisen jaloa taitoa opiskellessa.