Close to the edge

Huomenna kilahtaa 40 täyteen. Vielä ollaan keltaisen viivan tällä puolella.

Kävin tänään katsomassa pressinäytöksessä Baader Meinhof Komplexin, joka tulee ensi-iltaan ensi viikolla. Elokuva oli kiihkeää kerrontaa, mutta poliittisesti melko kiihkotonta, eli siinä toisaalta ymmärrettiin saksalaisen terrorismin vaikuttimet ja historiallinen tilanne, toisaalta terroristeja ja heidän tekosiaan ei mitenkään kummemmin ihailtu. Elokuvan tuottajana on Bernd Eichinger, joka tuotti elokuvan Der Untergang.

Mä itse muistan keskustelleeni joskus 17-vuotiaana Koivikon Jykän kanssa, että voisi ruveta kitaristiksi tai terroristiksi. Tämä oli totta kai romanttista puhetta, muttei vitsi. Baaderin ja Meinhofin aikaan maailmassa oli paljon epäkohtia, räikeimpänä ainakin poliittisesti oli Vietnamin sota. Silloin kun suunnittelin terroristin uraa, maailmaa riivasi kylmä sota ja monia vitsauksia, räikeimpänä apartheid.

Järjestimme Mikkelissä apartheidin vastaisia mielenosoituksia. Olimme järjestäytyneitä ja meillä oli jopa veljiä Etelä-Afrikasta kyläilemässä. Hämmentävää oli silloin, että vanhempi sukupolvi järjestelmällisesti piti toimintaa ihan hauskana nuorten harrastuksena, mutta kukaan ei pahemmin viitsinyt itse ongelmaan puuttua. Suomi oli hyvää pataa valkoisen Etelä-Afrikan kanssa. Lätkäjoukkue taisi käydä siellä treenailemassa.

Vastaavanlaista suhtautumista saivat kehitysmaakauppatoiminta, jota pidettiin epärealistisena ja vaikutuksiltaan marginaalisena. Tai vihreät arvot, jotka kuitattiin pillastuneiden idunpurijoiden kitinänä.

Edelleenkin sapettaa aivan vietävästi sellainen ynnynnyy-meininki, jossa keskitytään porvarillisen kulissin pystyssä pitämiseen sen sijaan, että yritetään (tosissaan) ratkaista vaikeita ja monimutkaisia ongelmia. Vaikka monet edellämainituista asioista ovat paremmalla tolalla, maailma on yhä täynnä epäoikeudenmukaisuutta. Käsien pesusta ja oman voimattomuuden teeskentelemisestä seuraa useimmiten ristiinnaulaamisia.

Mä olen sitä mieltä, että omahyväinen ja muiden ongelmilta aktiivisesti silmänsä sulkeva yhteiskunta tarvitsee välillä iskun kasvoille, mutta sitten mun ajatuksenjuoksu ei enää seuraa Meinhofia pätkääkään. Meinhofin mukaan nimittäin terrorismi on isku vasten yhteiskunnan kasvoja. Mun mielestä isku kasvoille ei ole missään nimessä terrorismia, vaan jotain päinvastaista. Väkivalta ei ole koskaan oikeutettua, ei edes yhteiskunnan harjoittama.

Mitä sitten on isku kasvoille? Vaikka tätä: Sex Pistolsin laulajalta Johnny Rottenilta kysyttiin bändistä kertovassa dokkarissa, mitä niinkin merkittävä bändi sai aikaiseksi. Rotten ei höpissyt mitään kulttuurivaikutuksista, vaan sanoi (mun mielestä aika realistisesti), että 'ainakin me saatiin suunniltaan ne jotka oli ottanu meitä päähän'.